Niin. Aina minä!

Enkö se ollut minä, jolta tippui housut kesken liikkatunnin(ainoa liikkatunti koko vuonna poikien kanssa)? Enkö se ollut minä, joka heitti köksänmaikkaa kastelukannulla melkein päähän? Ja eikö se vain ollutkin minä, joka ajoi lähes papin päältä pyörällä, niin että pappi melkein kiroili?

Joo. Se olen minä. Mulle tapahtuu aina kaikki hullu. Ja aina kaikki saa nauraa mulle kun mä nolaan itteni muiden edessä. Mun äiti on välillä ihan ulalla mun kanssa, kun möläytän jotain vahingossa. Mä en voi sille mitään. Kaikki vaan tulee. Kerranki kun oltiin erään mummon muistojuhlissa, ja pappi paasasi menetyksestä, näin hienon perhosen ikkunalaudalla, ja sanoin vahingossa ääneen: 

- Katos perhana! Vaippaperhonen!

Kaikki hiljeni, ja katto mua. Olisin halunnut ryömiä pöydän alle ja sieltä kaivaa salakuopan Kiinaan. Siellä kukaan ei (vielä) tiedä vielä möhläyksistäni. Ehkä.

No, joka tapauksessa kirjotan tänne mun elämästä kaikkien munauksien keskellä ja toivon et löydän edes jotain iloa näitten kaikkien nolouksien keskellä. Lukijoilta toivon kommentteja!

T: Pilli